Leevi Haapalan Siluetteja ja varjokuvia -avajaispuhe

Nykytaiteen museo Kiasman museonjohtaja, FT Leevi Haapala avasi Keravan taidemuseon Siluetteja ja varjokuvia -näyttelyn 6.9.2019. Kiitokset Leeville hienosta puheesta!


Hyvät avajaisvieraat, arvoisat taiteilijat, Ladies and Gentlemen, Dear artists!

Olen Leevi Haapala, Kiasman museonjohtaja ja minulla on ilo toivottaa teidät kaikki tervetulleiksi omasta puolestani Siluetteja ja varjokuvia -näyttelyn avajaisiin. Hienoa olla täällä kanssanne loppukesän iltana!

Varjoihin liittyvät mielikuvat yhdistyvät usein lapsuuteen, aikaan valojen sammuttamisen jälkeen, kun varjot alkoivat elää oma elämäänsä mielikuvituksessamme. Tuolille laskostetut vaatteet saattavat herätä eloon ja luoda joukon hahmoja katuvalojen loisteessa. Olin iloinen kuullessani, kuinka idea näyttelylle sai alkunsa vuosia sitten, kun valokuvaaja Ulla Jokisalo esitteli lasten saduistaan tunnetun H. C. Andersenin paperileikkauksia museonjohtajalle.

It will be an adventure for all of us to see all historical silhouettes and very contemporary works of art next to each other. Like curators of the exhibition reminds us in the exhibition text: ”It is painful to admit, that as well as my neighbour, I and my family – all humans – are awful. Still, shadow work must be done. Without it, the shadow is easily projected onto others.” Today I’ll speak more about the ethics of shadows, and their role in our philosophical Western narrative described by Plato and Plinius the elderly, and link those stories to the notions of shadow and reflection to the identity work described by two psychologists Jean Piaget and Jacques Lacan. And to be able to make my notions on the subject matter during the opening speech, my apologies I’ll continue now in Finnish.

Tänään haluan puhua teille varjoista ja varjojen etiikasta. Varjokuva on yksi taiteen tekemisen perusteista. Ennen kuin pääsemme tutustumaan näyttelyyn, haluan palata varjokuvan merkityksen syntyyn kahden keskeisen länsimaisen taiteen filosofian kertomuksen kautta, jotka linkittyvät kahden psykologin oivalluksiin. Uskon, että nämä tarinat auttamat meitä hahmottamaan, miksi suhteemme varjoihin on hyvin erityinen. Toivon, että nämä tarinat johdattavat meidät osaltaan nykytaiteen tapaan hahmottaa, sitä, mikä on omaa, ja sitä mikä on vierasta.

Taidehistorioitsija Victor I. Stoichita kirjoitti vuonna 1997 kirjan nimeltä Varjon lyhyt historia (A Short History of the Shadow (Reaktion, 1997), josta haluaisin nostaa esille myytin varjokuvan synnystä. Sen jälkeen hieman avaan eroa varjon ja heijastuksen välillä tavassamme hahmottaa varhaisessa lapsuudessamme näitä kahta hyvin erilaista hahmoa, jotka viipyvät jatkuvasti lähellämme. Muinaisille kreikkalaisille varjo oli yksi metafora psyykelle, ihmisen sielulle. Kuolleen ihmisen sielua verrattiin varjoon ja Hadesta, meidän Tuonelaamme, kuvattiin varjojen maaksi.

Taiteen alkuperään liittyvissä tarinoissa varjoon liitetään usein vähemmän mairittelevia mielikuvia. Tunnetussa Platonin luolavertauksessa varjo on toisintamisen tai kahdentamisen kuva: vangit istuvat luolassa jalat ja niskat sidottuina ja pakotettuina tuijottamaan luolan seinälle muodostuvia varjokuvia maailmasta. Siinä tieto ja tietäminen vertautuivat valoon. Luolan vangit eivät voineet nähdä todellisuuta, vain sen varjon. Platonin ajattelussa varjo ja siten myös kuva saavat negatiivisen latauksen – molemmat ovat todellisuuden kopioita. Totuuden nähdäkseen on päästävä auringon valoon, totuuden lähteelle.

Plinius vanhempi kertoi puolestaan tarinan neuvokkaasta Korintin neidosta, joka halusi säilyttää rakkaansa kuvan hänen poissa ollessaan. Pliniuksen kertomusta on pidetty tarinana niin maalaus- ja piirustustaiteen kuin kuvanveistonkin synnystä. Samalla se on tarina varjokuvasta. Keraamikko Butadeksen tytär piirsi seinään hiilellä varjokuvan matkalle lähtevän rakastettunsa kasvojen ääriviivoista. Hänen isänsä teki varjokuvasta reliefin, jonka poltti keramiikkauunissa. Näin tytär saattoi säilyttää siluetin rakastetustaan. Pliniuksen tarinassa varjokuva toimii muistamisen välineenä, rakkaan kuvan säilyttämisenä unohdusta vastaan. Tarinasta on erilaisia versioita ja historian myötä se unohdettiin välillä. Kuva-aiheena se nousi erittäin suosituksi uudelleen 1700-luvun lopun maalaustaiteessa.

Lähtökohtaisesti varjon historia taiteessa pitääkin sisällään rakkauskertomuksen. Voidaankin sanoa, että varjokuvan alkuperä on kaipauksen torjumisessa, muistamisessa ja halun ylläpitämisessä.

Varjojen ja siluettimuotokuvien analysoinnin 1700- ja 1800-lukujen taiteesta voidaan ajatella liudentaneen tietä henkitieteille ja sisäisten varjojemme analysoinnille myöhemmin 1800-luvun lopulla psykologian ja psykoanalyysin keinoin 1900-luvulle siirryttäessä. Kirjaimellisista siluettien ääriviivoista siirryttiin tarkastelemaan sisäisiä varjojamme ja sielun parannuskeinoja.

Miksi juuri muistamme varjot usein lapsuudesta? Haluan jakaa muutaman ajatuksen varjoista ja toiseksi heijastuksista – kahdesta erilaisesta kahdennuksesta, joiden kautta hahmotamme omakuvaamme suhteessa ympäröivään todellisuuteen.

Sveitsiläinen kehitys- ja hahmopsykologi Jean Piaget kehitti vaiheteorian lapsen henkisestä, sosiaalisesta ja fyysisestä kehityksestä. Vuonna 1927 hän julkaisi tutkimuksen lapsen suhteesta varjoihin. Noin viiden vanhana lapsi ymmärtää, että varjo lankeaa esineestä tai kohteesta. Tuossa vaiheessa lapsella on varjolle kaksi syytä: sisäisenä syynä hän ajattelee esineen säteilevän tai heittävän varjon aivan kuin se olisi osa esineestä. Toisen, ulkoisen syyn sysää tilanne: yö tai pimeä nurkka, joka synnyttää varjon. Piaget huomasi, että lapsen oli vaikea tunnistaa oma varjonsa istuessaan tuolilla, lapsi tunnisti ainoastaan tuolin. Vasta noin 8-9 vuoden vanhana lapsi osaa hahmottaa varjon valon puutteena ja oppii itse ennustamaan, mihin varjo lankeaa suhteessa valonlähteeseen.

Ranskalainen psykoanalyytikko Jacques Lacan puolestaan hahmotti lapsen minäkuvallisuutta suhteessa peilikuvaan, jonka lapsi oppii tunnistamaan puolen ja puolentoista vuoden välillä. Peilikuvastaan lapsi ilahtuneena huomaa, että hänen vielä fyysisiltä taidoiltaan horjuva hahmonsa onkin oma ja erillinen hahmo suhteessa hoitajaansa.

Näiden kahden psykologin havainnot lapsen suhteesta toisaalta varjoon, toisaalta peilikuvaan avaavat meille kaksi erilaista tapaa hahmottaa minän kuvallista suhdetta ympäristöön. Lapsen suhde varjoon kehittyy varjoon suhteellisen myöhään asteittain, kiinnostavaa kuitenkin on, ettei siinä ole kyse identifioitumisesta, vaan pikemminkin suhteesta toiseen ja toiseuteen. Kun taas suhteessa peilikuvaan, on ennen kaikkea kyseessä minän hahmottamisesta ja itsen tarkastelusta. On ymmärrettävää, että Narkissos rakastui omaan peilikuvaansa eikä varjoonsa. Ja yhtä lailla huomaamme, miksi Pliniuksen tarinassa nuoren neidon rakkauden kohteena oli hänen rakastettunsa varjo. Joskus taiteen katsojan kokema samastuminen teoksen kanssa ja siitä tuleva nautinto vertautuvat lapsen kokemaan riemuun hänen samastuessaan täydelliseltä näyttävään kuvajaiseensa.

Nykytaide hahmottaa kuvaa aikalaisuudesta.

Aikaamme, kulttuurista ilmapiiriämme ja arkeamme varjostaa monet ympäristöön, politiikkaan ja talouteen liittyvät seikat, eikä niistä vähäisimpinä ympäristöhuoli ja erityisesti viime viikkojen Brasilian sademetsäpalojen heittämät savupilvet, jotka luovat hyvin konkreettisen uhkan maapallon hyvinvoinnille ja lajien monimuotoisuudelle. Toisenlaisia varjoja heittää puolestaan populistiset ääriliikkeet politiikassa eri puolilla maailmaa: halu palata menneeseen yksinkertaiseen maailmaan, ja löytää yksinkertaisia vastauksia globaalissa kansalliset rajat ylittävien monimutkaisten haasteiden keskellä. Valeuutisten ja kohdennetun mainonnan algoritmien varjopuolena on tiedon lähteiden kaventuminen ja sitä kautta vähentynyt ymmärrys siitä, mikä on minän jatketta ja oman toiminnan heijastusta ja toisaalta, millaisissa varjoissa naapuri samalla elää. Nämä huolet ovat osa totuudellisuuden jälkeistä aikaa, jossa kysymykset tiedosta, totuudesta, ja niiden vääristämisestä nousevat yhteiseksi huojuvaksi horisontiksi.

Nykytaiteen tehtävänä on usein pyrkiä tarjoamaan mahdollisuus tutustua johonkin tärkeään ajassamme kiinni olevaan aiheeseen. Joudumme hetkeksi pois omalta mukavuusalueeltamme, ja pääsemme hahmottamaan taiteilijan ja teoksen tarjoaman näkökulman, joka poikkeaa arkikokemuksestamme. Pääsemme mukaan fenomenaaliseen havaitsemiseen ja katsomaan asioita sieltä, mikä ei ole omaamme.

Nostan esille yhden esimerkkiteoksen, näyttelyyn Kiasman kokoelmasta lainatun eteläafrikkalaisen juutalaiseen perheeseen syntyneen William Kentridgen Shadow Procession mustavalkoisen animaation. Teos nostaa esille poliittisen ja yhteiskunnallisen varjon torjutun paluuna: historian tapahtumien väistämättömän toistumisen, jollei niitä käsitellä ja tuoda valoon. Taiteilija marssittaa eteemme pahvihahmoista järjestetyn varjokulkueen. Animaatioita säestää ripeästi etenevä marssimusiikki ja toisessa kohtaa johannesburgilaisen katulaulajan esittämä laulu (Kautta kärsimysten voittoon -laulu), jonka tahdissa koko henkilögalleria kuninkaasta kerjäläiseen marssivat taakkoineen: kimpsuineen, kampsuineen ja eläimineen karnevalistisena polveilevana virtana.

Varjokuvat, niiden roolit ja yhteiskunnallinen asema jättävät tilaa katsojan mielikuvitukselle ja tarinan kerronnalle. Kentridgen teoksen myötä olemme kuin taas Platonin luolan esielokuvallisessa teatterissa, jossa maailma tapahtuu selkämme takana. Kolmen episodin kerronnalliset siirtymät ja musiikin vaihtelut johdattelevat katsojaa tulkinnoissa. Kentridge osoittaa kohti historian jatkumoa – onko kyse Etelä-Afrikasta ja sen totuuskomissiosta, juutalaisten pitkästä diasporasta vai meille nykykatsojille tutummista muuttoliikkeistä? Varjot saavat meidät valppaiksi. Välillä tuttu ja kotoisa muuttuu vieraaksi, ja toisaalta taas vieraasta tulee tuttua – nykytaiteen kautta pääsemme tutustumaan sinne, mikä ei ole omaamme, tai vielä paremmin, mitä emme ennen tunnistaneet omaksemme.

Haluan onnitella museonjohtaja Arja Elovirtaa ja hänen tiimiään upeasta Siluetteja ja varjokuvia -näytttelystä ja ennen kaikkea näyttelyn taiteilijoita, joista monet ovat täällä tänään paikalla. Kohdataan varjomme ja ollaan armeliaita heijastuksillemme!

I like to congratulate all artists in the exhibition, and now it is time to see the Silhouettes and Shadows together!  Let’s face our shadows, and at the same time let’s be mercy to our reflections!

Näillä sanoilla julistan näyttelyn avatuksi! Nautitaan illasta, upeasta näyttelystä ja toistemme seurasta! Enjoy the evening, the beautiful exhibition and each others company!  Thank you!


Kuvassa taiteijat Johanna Ilvessalo, Heike Weber, Andreas Kocks, Randal Thurston ja Ulla Jokisalo, Kiasman museonjohtaja Leevi Haapala, taiteilija Anu Kauhaniemi sekä Keravan taidemuseon johtaja Arja Elovirta.

 

  • Näyttelyt nyt

  • Tulevat näyttelyt