kaupunginhallituksen-puheenjohtaja_samuli-isola

Värikkään elämän rakastajat -näyttelyn avajaispuheet

Keravan kaupunginhallituksen puheenjohtaja Samuli Isola avasi Keravan taidemuseon Värikkään elämän rakastajat -näyttelyn Sinkassa 27.4.2018. Avajaistilaisuudessa puhui myös FM Satu Itkonen, jonka kirjoittama ja Suomen Gallupin säätiön kustantama kirja Martti ”Huuhaa” Innasen maalauksista julkaistiin avajaisissa.

Kiitokset Samulille ja Satulle paljon kiitosta saaneista hienoista puheista!

***

Avauspuhe Värikkään elämän rakastajat -näyttelyssä 27.4.2018
Samuli Isola, kaupunginhallituksen puheenjohtaja

Synnyin 1971. Synnyin aikaan, joka oli harmaa, ruskea, punainen, tumma, totinen. Keittiön kaapistot olivat tummankeltaisia, kuvioidut kaakelit järjestään rumia, nuoren polven maalaukset julistivat vyöryvää joukkovoimaa ja ajanmukaisissa veistoksissa apaattinen kansa matkusti raitiovaunulla. Jossain sentään kai vielä paistoi aurinko ja voikukkapelloilla tuoksui alkukesä.

Kasvoin kaltaisteni kanssa realismin keskellä, elämän realismin, idänsuhteiden realismin, seksuaalivalistuksen realismin, maastamuuton realismin, järkevän pukeutumisen realismin, syntyvän peruskoulun realismin, itäisestä Suomesta lähetettyjen ajankohtaisten uutisraporttien realismin, realismin, joka mukaan kalanmaksaöljy on minulle ja kaltaisilleni hyväksi. Realismi oli ehkä taittumassa, kehittymässä kohti sosialistista realismia, sekatalousrealismia tai jotain muuta, realismia kuitenkin.

Elimme ajassa, joka tuntui lapsesta ainoalta oikealta. Turvalliselta, oikein säännellyltä, hiljaiselta matkalta, jossa oli hyvä olla kyydissä. Aikuiset väittelivät ja nauroivat ja puhuivat ristiin asioita humalapäissään, ostoskeskusten takana oli aina elämää.

Sitten. Sen kaiken keskelle ilmestyi jostain tunkeilija, nauru, hymy, kirkkaita värejä taidelautasessa, ihmisiä, joiden mittasuhteet olivat väärin. Tuli kukkia, perhosia, Lapin ihmisiä poroineen oudoissa maalauksissa seikkailemassa jänkällä neljäntuulenlakeissaan, ikuisia kesäpäiviä, jossa leijona voi ärjyä Ala-Öllölän säästöpankin edessä. Ei, ei se noin mene. Ei maailmaa voi kuvittaa ja päättää, että sade ei tulekaan, kyllä se tulee. Koska niin on totta. Gunnar-pässistä laulanut Huu-Haa-mies oli alkanut maalariksi ja veteli kankaalle kummallisia kuvia, joissa ei mikään ollut sillä lailla kuin olisi pitänyt. Ihmisillä oli niissä pysty nenä, päässä karvalakki ja ne huusivat. Eikö olisi edelleenkin kohtuullista, että ihmiset olisivat taiteessaan edes jotenkin realistisia, sankarillisia tai vähintään järjestelmän polkemia? Miksi aikuiset maalaavat tuollaisia kuvia, vaikka pystyisivät parempaan?

Naivismi oli tullut sukupolveni elämääni ja sitä tuntui yhtäkkiä olevan kaikkialla. Uuskansantaidetta, Pekka Strengin kukkaislauluja (onnea postuumisti eilisestä 70-vuotispäivästä Pekka), keittiötarjottimia, joihin oli painettu kuva, jossa jäykät mutta kovin iloiset helsinkiläiset kävelivät kuin ammoiset egyptiläiset, sivuprofiilissa. Se näkyi lastenhuoneen kankaissa, joissa olikin isoja tukaaneja. Narrinkuvia, pupuja, hempeyttä, iloa, naurua, aikuisia ihmisiä, joilla oli hauskaa, kun he katsoivat taidetta.

Tämä näyttely kertoo tarinan Suomesta, joka oli ja on. Jota ei ollut eikä ole. Kun Andreas Alariesto kertoo alakerrassa kuvillaan saamelaisten elämästä, hän kertoo tarinaa luontosuhteesta, isoista valaista, jotka nousevat pintaan Jäämerellä, porotokista ja kodista, suomalaisesta kolonialismista. Naivismin lumo syntyy siitä, että se kertoo tarinoita maasta, jossa olemme eläneet ja kasvaneet, mutta josta historiankirjat eivät osaa kertoa. Naivismi nostaa esiin yltäkylläisyyden, runsauden, taiteen punk-asenteen, se yhdistää värikkään elämän rakastajat, se ottaa röyhkeästi monimutkaisen maailman käsiinsä ja muokkaa sen meille selkeäksi. Se kutsuu katsomaan kansanbarokiksi muokattuun peiliin, seuraamaan punaista hevosta, katsomaan kissoja kukkien keskellä, ja pirua, joka on mies ja nainen. Tähän voisi lisätä taiteenteoriaa, sosiologiaa leikkivästä aikuisesta ja naurun vapauttavasta voimasta, siitä kuinka joukkoliikkeiden lupaukset ovat yksi toisensa jälkeen kuolleet, eläköön ihminen ja hänen lapsenomainen oikeutensa valita itse elämänsä ja nautintonsa värit. Mutta en lisää, jätän lumon löytämisen jokaiselle itselleen. Jos ei löydä, sitten ei löydä, naivismi ja taidepoliisit eivät sovi samaan huoneeseen.

Sinkka on tehnyt jälleen uuden uroteon. Näihin tiloihin on noussut näyttely, joka räjäyttää perspektiivit, matkaa kanssamme sodanjälkeisestä Suomesta ja kansakunnan suosta nousevasta ilkikuvasta kohti tämän vuosituhannen globaalia kansantaidetta, jossa huomaammekin tuijottavamme eteläamerikkalaisia kasvoja, värejä, jotka vievät viidakkoon, nautintojen kuviin, jossa perheet retkeilevät ja taustalla on metsämaisema, joka kasvaa taivaasta.

Keravan taidemuseo on kulttuurien museo. Tämä näyttely kertoo jälleen uuden sadun maasta, jossa aikuisella on oikeus lumoutua, tuntea värejä, haistaa, väitellä itsensä kanssa. Kiitos tästä, Arja ja museon porukka, kiitos taiteilijat, kiitos teosten lainaajat, kiitos yleisö, joka tulette täyttämään nämä lattiat ja huomaamaan sen kutinan, kun vastaan katsoo karvalakkinen susi. 40 vuotta sitten lapsen törmäykseni naivismiin oli raju, nyt tuntuu, kun portit olisivat auenneet ja saan katsoa ja kokea näyttelyä luovuuden juhlana. Toivottavasti tekin koette samoin. Kiitos.

Terveisin
Samuli Isola

***

Martti Innasen kirjan julkistus, Keravan taidemuseo 27.4.2018
Satu Itkonen

Hyvä avajaisväki.
Keravan kaupunginhallituksen puheenjohtaja Samuli Isola.
Arvostetut paikalla olevat taiteilijat.

Kuva on ikkuna. Kuva on silta.
Kuva on hermopistettä sopivasti painava sormi.
Kuva on yhteisen naurun, ihmetyksen ja muun liikahduksen liikkeellelaittaja.
Tässäkin näyttelyssä voimme yksin tai yhdessä kohdata kymmeniä tarinoita, vitsejä ja tulla eri tavoin liikutetuiksi.
Yhden kiinnostavan kuvan kautta voi avautua kokonaisia maailmoja.
Yhdenkin teoksen äärellä kannattaa viivähtää kauan, todella katsoa sitä tarkkaan.

Naivistisen taiteen yhdeksi tärkeäksi tapahtumaksi mainitaan 45 vuotta sitten Ateneumissa ollut kansainvälinen Kansan kuvia –näyttely. Se innosti useita taiteilijoita naivistishenkiseen ilmaisuun.

Tämän näyttelyn tiedotetekstissä puhutaan Naivistit Iittalassa –näyttelystä. Se on ollut myös minulle läheinen instituutio, sillä isäni, galleristi Kalevi Heinänen perusti sen äitini Airan kanssa vuonna 1989, ja heidän käsissään se oli vuoteen 2008 asti. Nyt se on uusissa, osaavissa käsissä.

Vuonna 1994 kirjoitin ensimmäisen taidekirjani, Martti Huuhaa Innasen Susia ja suonuijia –kirjan, kustantajana Pohjoinen. Nyt tuo julkaisu on päivitetty ja etenkin kuvamaailman suhteen uudistettu täysin, ja saimme kirjan tunti sitten käsiimme, suoraan painosta. Nyt kustantajana on Suomen Gallupin säätiö, joka on ollut tätä näyttelyä tuottamassa yhteistyössä Keravan taidemuseon kanssa, ja jonka kokoelmista myös moni näyttelyn teoksista on. Haluan kiittää Suomen Gallupin säätiötä ja erityisesti väsymätöntä Jouko Jokista ja myös kirjan graafikkoa Markus Itkosta siitä että kirja toteutettiin.

Helsingissä 1931 syntynyt ja vuonna 2014 kuollut Martti Innanen sai ”Huuhaa” lisänimensä viihdetaiteilijana: muusikkona, lauluntekijänä, laulajana ja parodisten tekstien kirjoittajana. Maalaamisen hän löysi 1970-luvulla, ja tyylisuunnaksi muotoutui luontevasti värikäs ja tarinallinen naivismi.

Tässä näyttelyssä on esillä hieno kattaus eri kokoelmista suomalaisten naivistien näyttelyistä tuttujen taiteilijoiden teoksia.

Jos katson kokonaisuutta Martti Innasen teosten läpi, voin löytää joitain suomalaisille naivisteille tyypillisiä piirteitä, joita löytyy usean muunkin taiteilijan kuin Innasen teoksista.

  • Aiheena on suomalainen elämänmuoto, ajan ilmiöt ja suomalainen ihminen, myös kriittisesti katsottuna.
  • Kuvissa on ilmeikkäitä henkilöitä, toimintaa ja tarinallisuutta.
  • Tilan, esineiden ja elollisten olioiden anatomian kuvaustapa on naivistiseen tapaan vapaa ja siten vähän kömpelö.
  • Sommittelu perustuu harmoniaan ja symmetriaan.
  • Maalauksen pikkutarkkuus näkyy yksityiskohtien huolellisena ja selväpiirteisenä viimeistelynä.
  • Taidot on opittu (usea taiteilijoista) sitkenänä itseopiskeluna.
  • Taiteilija on ulkopuolinen tarkkailija, joka huomioi pieniä mutta merkityksellisiä yksityiskohtia.
  • Ihmistyyppejä tarkastellaan lempeän (tai onko se aina niin lempeä?) parodian läpi – Innasen teoksista parodiaan kuuluu myös usein aika karhea röhönauru, kun pilkataan tyyppejä jotka ovat falskeja tai ”olevinaan” – ylipäätään huumori kukkii.
  • Teosten nimillä on tärkeä rooli, usein niihin sisältyy vitsi.
  • Tunnelmissa on suomalaisten vanhojen iskelmien kaihoa, nostalgiaa ja myös elämän väistämätömiä pettymyksiä ja inhimillistä heikkoutta

Joitain naivistisen taiteen tyypillisyyksiä ehkä Innasen taiteesta ei löydy:

  • kirkkaat, voimakkaat värit
  • leikkisyys
  • mittasuhteiden venytys ja mielivaltaisuus
  • lasten maailman kuvaaminen

Toisessa taidemuseossa työskentelevänä tiedän,miten paljon näkymätöntäkin työtä jokainen näyttely ja myös julkaisu pitää sisällään. Kiitos kaikille näyttelyn ja kirjan toteutukseen osallistuneille.

Jos siis – kuten aluksi väitin että kuva on ikkuna tai silta, toivotan puolestani myös antoisia sillanylityksiä ja ikkunanavauksia.

Satu Itkonen

***

 

  • Näyttelyt nyt

  • Tulevat näyttelyt