Arvoisa avajaisyleisö, erityisesti taiteilijoiden läheiset ja omaiset
Sinkka on tänään todellinen runsaudensarvi. Keravan taidemuseossa keskelle marraskuun pimeää avautuva näyttely ”Näkijöitten sukua” esittelee teoksia kahdelta valovoimaiselta näkijältä, joiden taidetta on aiemminkin esitelty useasti Keravalla. Heidän teoksiaan on nähtävillä myös museon ulkopuolella, keravalaisessa kaupunkiympäristössä.
Käsittääkseni nyt esillä on kuitenkin laatuaan ensimmäinen Alpo Jaakolan (1928–1997) ja Heikki W. Virolaisen (1936–2004) yhteisnäyttely, ja kuinka ollakaan, se osoittaa selvästi, miten näiden kahden keskenään hyvin erilaisen taiteilijan teokset ovat jollain tapaa sukua keskenään.
Taidehistorioitsijana päättelen, että molempien taiteilijoiden, Jaakolan ja Virolaisen teosten kontekstina, kulttuurisena kehyksenä, on modernismi samoin kuin monien 1900-luvun taiteilijoiden paljolti ulkoeurooppalaisesta taiteesta ammentama alkuvoiman käsite. Alkuvoimaan kytkeytyy myös useiden ihannoima taiteilijakuva, jonka myötä kuvataiteilijoita on pidetty eräänlaisina ”primitiiveinä”, itseoppineina luonnonlapsina.
Kumpikaan ”Näkijöiden sukua” -näyttelyn taiteilijoista ei kuitenkaan ollut itseoppinut, vaikka molemmatovatkin pyrkineet modernismin puitteissa säilyttämään itselleen ominaisen mielikuvan teostensa originaliteetista, alkuperäisyydestä ja kansanomaisesta alkuvoimasta. Loimaalta lähtöisin olevan Alpo Jaakolan varsinaiset taideopinnot Turun piirustuskoulussa kestivätkin vain puoli vuotta 1950-luvun alussa. Erään lehtijutun mukaan opettaja piirustuskoulussa oli sanonut, ettei Jaakolan kannattanut jatkaa, koska kouluopetus vain turmelee.
Olen silti vakuuttunut, että Turku, sen silloiseen taidekenttään ja taiteilijoihin monilla tavoin 1900-luvun eri vuosikymmeninä juurtunut avantgarde-ajattelu ja surrealismiin kytkeytynyt absurdi tapa nähdä maailmaa vaikutti nuoreen Jaakolaan. Sehänon näkynyt aina julkisuuteen asti hänen magiaan ja mystisyyteen taipuvaisessa taiteilijahahmossaan sekä räväkän koloristisessa, mustan huumorin sävyttämässä sarkastisessa taiteessaan. Myytti luonnonlapsesta, Loimaan ”shamaanista” oli varhain valmis.
Shamaani-nimitys on sikäli oikeutettu, että Jaakolan runsaana rönsyävässä tuotannossa alati toistuvana merkkinä on ollut alitajuiseen ja uniin kytkeytyvä tumma kuvasto ja klassisia kauneuskäsityksiä uhmaava estetiikka. Surrealismin nimiin Jaakola vannoi puberteettisen ahdistuneista nuoruudenteoksistaan alkaen.
Vielä paremmin maailmankuvaa myötäili hänen omaksumansa toinen ”ismi”, jo mainitsemani primitivismi, joka on läsnä kaikessa, luontokeskeisessä maailmankuvassa ja myös elämäntavassa.
Varhaisissa maalauksissaan, piirroksissaan, puu- ja kiviveistoksissaan Jaakola jäljitti alkuperäistä ihmistä. Hänen taiteensa juuret löytyvät niin esikristillisen ajan pakanallisesta ja villinä pidetystä heimoyhteiskunnasta, mutta myös keskiaikaisen kirkkotaiteen kansanomaisesta gotiikasta.Monesti karnevalistisissa teoksissa voi nähdä myös samoja aineksia kuin ihmisten hyveitä ja kuolemansyntejä kuvaavissa Alankomaiden keskiaikaisen taiteen moraliteeteissa, esimerkiksi Hieronymus Boschin maalauksissa.
Ensinäyttelynsä maalaukset Jaakola oli tehnyt hakkaamalla väriä nyrkkeilyhanskat kädessä kankaalle. Ei siis ihme, että taiteilija hätkähdytti mutta myös ärsytti monia jo alusta lähtien. Mielipiteiden herättäjänä Jaakola pysyi aina. Etenkin eri taidenäkemyksestä käsin teoksia arvioineet taidekriitikot ovat esittäneet, että Jaakolan taiteellinen tuotteliaisuus ei aina kulkenut käsi kädessä taiteen laadun kanssa. Muun muassa monien suurnäyttelyjen runsaudessa on nähty paljon epätasaisia ja heikkoja teoksia.
Myös Heikki W Virolainen oli kiinnostunut ulkoeurooppalaisesta taiteesta ja vanhoista taidekulttuureista. Hän teki useita opintomatkoja Euroopan maihin sekä Egyptiin. Hänen taustallaan oli voimakasta uskonnollisuutta ja hän oli haaveillut nuorena pappisurasta. Virolainen oli helsinkiläinen ja aloitti lopulta kuitenkin taideopinnot. Hän kävi 1950-luvun puolivälin jälkeen ensin Taideteollisen oppilaitoksen iltakoulua ja jatkoi sitten Suomen taideakatemian koulussa. Opiskeluaikaa kesti pari kolme vuotta.
Wassily Kandinskyn ajattelu ja taide olivat tärkeitä esikuvia.Kiinnostus musiikkiin ja henkisyyteen taipuva ruusuristiläis-teosofinen maailmankatsomus kiteytyi Virolaisen teoksissaetenkin Kalevalan myyttisiin hahmoihin. Ne ilmentyvät muodoiltaan usein voimakkaan geometrisina, koristeellisina ja värikkäinä veistoksina. Teoksista tunnetuimpiin kuuluivat suurikokoiset Marjatta (1965) ja Ristiinnaulittu Väinämöinen (1968).
1960-luvulla arvostelijoiden huomio kiinnittyi myös Virolaisen eläinaiheiseen taiteeseen, minkä lisäksi taiteilija alettiin tuntea tyylilleen ominaisista muotokuvista. Niihin kuuluu lähinnä Pentti Saarikosken muotokuvapäiden sarja, joka sai alkunsa Virolaisen yöllisistä kävelyretkistä ikätoveri-runoilijan kanssa vuonna 1962.
Heikki Virolainen oli myös voimakas eettinen yksityisajattelija ja yhteiskunnallisesti osallistuva kannanottaja. 1960–70 -luvun veistoksissaan hän puolusti luontoa ja vastusti ydinvoimaa antamalla lähes abstrakteille teoksilleen iskulauseenomaisia allegorisia nimiä. Myös sodanvastaisuus ja rauhan puolustaminen olivat osa Virolaisen hengenmaailmaa. Hän on kertonut, miten hänen noin 8-vuotiaana näkemänsä Helsingin pommitukset vuonna 1944 olivat vaikuttaneet häneen pysyvästi.
Nämä kaksi taiteilijanäkijää ovat vaikuttaneet joskus myös minuun. Jaakolaa en ole koskaan tavannut, mutta 1960-luvun lopullakoululaisena olen nähnyt hänen teoksiaan Helsingissä näyttelyssä. Kirjoitin aikoinaan näkemäni perusteella tunnevoimaisen ja sittemmin äidinkielenopettajani kannustavasti kiittelemän aineen lukiossa. Ensimmäisiä arvioitani Helsingin Sanomissa oli kirjoitus Alpo Jaakolan 50-vuotisnäyttelystä Keravalta vuonna 1979.
Heikki Virolaiseen olen tutustunut henkilökohtaisesti haastatellessani häntä toimittajana pari kertaa Helsingin Sanomiin. Tiesin hänet, koska hän oli tuntenut molemmat vanhempani. Lapsuudenkodissani Helsingin Munkkiniemessä oli aikoinaan Virolaisen varhaisia puuveistoksia, joita hän silloin itse vielä lukiolaisena oli lahjoittanut äidilleni. Valitettavasti nuo hyvin yksinkertaiset pienoisteokset ovat vuosikymmenten mukana kadonneet. Olen saanut tietää, että taiturilliset veistokset olivat Virolaisen tekemiä tulkintoja hänen ihailemiensa 1900-luvun tunnettujen modernistitaiteilijoiden teoksista. Muistan ne yhä pelkistettyinä madonnahahmoina olohuoneemme kirjahyllyn kupeesta.
Marja-Terttu Kivirinta
Taidekriitikko, taidehistorioitsija FT