Hävytön kauneus -näyttelyn avajaispuhe

Kauneudesta

Keravan Taide- ja museokeskus Sinkka 6.11.2026

Kun museonjohtaja Arja Elovirta pyysi minua avaamaan Hävytön kauneus -näyttelyn, muistutin häntä siitä, että kauneus on iso asia. Se ei mahdu muutamaan riviin. Samalla kun se pakenee määritelmiä, se on aina läsnä. Se on aina muodissa ja niin kuin muoti, se muuttuu ajan mukana.

Hypätään antiikin Kreikkaan, josta monet yhä käytössä olevat kauneuden ihanteet ovat peräisin. Kreikkalaisille kauneus oli harmoniaa, mittasuhteiden tasapainoa. Kauneus oli myös mitattavissa: suhdeopin perustaksi kreikkalaiset matemaatikot löysivät kultaisen leikkauksen, jota on sovellettu pitkään kuvataiteessa, arkkitehtuurissa ja musiikissa. Antiikin filosofit pohtivat puolestaan kauneuden olemusta: onko se katseen kohteessa vai katsojan silmässä?

Siirrytään runsaat 2000 vuotta eteenpäin ja kysytään, mitä kauneudelle on tapahtunut Platonin ja Pythagoraan jälkeen. Huomaamme nopeasti, että ikuiset ihanteet ovat saaneet haastajia. Barokin liioittelulla, rokokoon koristeellisuudella tai funktionalismin ankaruudella on vain vähän yhteistä marmoriveistosten täydellisten suhteiden kanssa. Näyttääkin siltä, että kauneus on sopimus, jota tarkistetaan aika ajoin. Jokaisella aikakaudella on omat ihanteensa.

Kun modernismi syntyi noin 120 vuotta sitten, ajatus kauneudesta esteettisen mielihyvän lähteenä sai kyytiä. Viime vuosisadan uusien ismien ristitulessa sitä alettiin pitää porvarillisena sievistelynä. Se oli jotain tuttua ja turvallista, joka vakavasti otettavan avantgardistin tuli kiertää kaukaa. Kauneudesta tuli haukkumasana. Se korvattiin tuli uusilla määreillä kuten intensiteetti – tai toteamalla yksinkertaisesti ”se toimii” tai ”se ei toimi”.

Näin mentiin, kunnes koitti 1980-luku ja postmoderni aika. Taide alkoi katsoa peiliin. Kauneus ja koristeellisuus olivat taas sallittuja, samoin esittävä kuva ja viittaukset menneiden aikakausien ihanteisiin. Mutta ei miten hyvänsä. Kyse ei ollut kaipuusta menneeseen, vaan siitä kauneus oli käyttökelpoista, viettelevää. Sitä ei enää tarvinnut hävetä – ja jos tarvitsikin, ironia tarjosi etäisyyttä.

Koska uuden taiteen suhde kauneuteen on monimutkainen, lainaan edesmennyttä kollegaani Jaakko Lintistä, jolta kerran kuulin pienen asiaa valottavan tarinan:

Poika rakasti tyttöä intohimoisesti. Hän ei kuitenkaan voinut sanoa tätä tytölle, koska hän ajatteli, että tytön korvissa lause kuulostaa imelältä kliseeltä ja hän nolaa itsensä. Niinpä hän päätti ottaa avukseen romanttisista kioskikirjoistaan tunnetun Barbara Cartlandin ja sanoi tytölle: ”Kuten Barbara Cartland asian ilmaisisi, rakastan sinua intohimoisesti.”

Ironia on luonteeltaan läpinäkyvää. Sanotaan jotain, mutta tarkoitetaan jotain muuta. Tämä näkökulma löytyy myös tästä näyttelystä. Sen teoksia katsottaessa ei pidä pysähtyä pintaan, vaan nähtävä pinnan läpi, sen tuolle puolen.

Nämä kuusi taiteilijaa eivät häpeä kauneutta, mutta kauneus ei ole heidän ensisijainen tavoitteensa. He käyttävät hyväkseen eri aikakausilta periytyviä kuva-aiheita ja kauneuden ihanteita, ilman nostalgiaa ja tietoisina käyttämiensä viittausten alkuperästä ja merkityksistä. He ovat selkeästi oman aikamme taiteilijoita.

Kauneudesta olisi helppo puhua pitkään, sillä kuten huomaatte, se pakenee sanoja ja samalla tuo siitä puhuttaessa mieleen uusia. Mutta se ei pakene taidetta. Teoksillaan nämä taiteilijat elävöittävät kauneuden käsitettä, kukin omalla tavallaan, ja työtään häpeämättä. Näin he venyttävät kauneuden kokemuksen ja yhteisen maailmamme rajoja.

Onnittelen näyttelyn tekijöitä ja taiteilijoita ja toivotan teille kaikille nautinnollisia hetkiä Hävyttömän kauneuden parissa.

Timo Valjakka