Vuoden viettelevin näyttely avautuu Keravalla

Hävytön kauneus

7.11.2026 – 14.3.2027

Marraskuun harmauden keskellä kannattaa suunnata hehkuvien värien ja syvien varjojen äärelle, Hävyttömän kauneuden maailmaan. Mitään säädytöntä ei Sinkan näyttelyssä kuitenkaan ole. Sen sijaan tarjolla on kukka-asetelmien turmeltunutta kauneutta, rokokoon sammakkoprinssejä ja renessanssipukujen laskoksissa tanssivia siveltimenvetoja – sekä tummaa hiljaisuutta sitä kaipaaville.

Kauneudella on nykytaiteessa moniulotteinen ja usein ristiriitainenkin kaiku. Se ei ole pelkästään harmonian tai “lempeän” visuaalisuuden ilmentymä, vaan yksi mahdollinen tehokeino. Näyttelyn idea on kuitenkin syntynyt filosofi Jaakko Hintikan (1929–2015) lahjoituskokoelmaan kuluvan kahden grafiikanlehden pohjalta. Niiden avulla William Hogarth, 1700-luvulla elänyt brittitaiteilija, yritti saada ihmiset ymmärtämään, miksi jotkut muodot ovat kauniimpia kuin toiset.

Hogarthin mielestä muotojen eloisuus, liike ja vaihtelevuus olivat kauneuden peruspilareita. Nykytaiteilijoiden teoksissa yllätyksellisyys, toisin näkeminen ja harmonian rikkominen tuntuvat myös olevan tärkeitä. Heikki Marilan jättikokoiset kukka-asetelmat vaativat häpeilemättä katsojan huomiota, mutta aiheen sijasta etualalle nousee kiiltävien ja himmeiden pintojen välinen vuoropuhelu. Tuula Lehtisen maalauksissa taas katseen vangitsevat raskaina valuvien kankaiden laskokset.

Laskosten lumoa

Kauneuden ja nautinnon teemat, mutta myös naiseuteen liitetyt kliseet ovat kulkeneet Lehtisen mukana vuosikymmeniä. Kukka-asetelmien lisäksi hänen lähtökohtanaan ovat olleet aatelisnaisten muotokuvat. Niiden värimaailman ompelijan tytär punoo kiehtoviksi kankaiksi, joiden lomasta erottuu vain joku tunnistettava yksityiskohta, vaikkapa hameen alta pilkistävä kengän kärki. Kaikki muu jää salaperäisyyden verhon taakse.

Tekninen taituruus yhdistää kaikkia näyttelyn taiteilijoita. Esimeriksi Lauri Laine on yksi aikamme taitavimpia värin ja valon kuvaajia. Henkisen kotinsa Laine on löytänyt Italiasta, jonne hän palaa maalaamaan aina, kun tilaisuus sallii. Hän kuvaa ajattomiin renessanssiasuihin puettuja naishahmoja, jotka asettuvat lähes abstraktiksi pelkistyvään maisemaan äärelle. Oleellista ei ole henkilöiden tai kolmiulotteisen tilan kuvaus, vaan valon kauneus ja elävällä sivellintekniikalla luodut kiehtovat väriyhdistelmät.

Kepeää ja ah, niin raskasta

Tapani Kokko on näyttelyn ainoa kuvanveistäjä, mutta väreissä hänkään ei säästele, eikä kyllä muodoissakaan. Hän on rakentanut näyttelyyn oman Versaillesinsa, missä huopakynäpistein, helmin ja pitsein koristeltu ylenpalttinen Kokko-rokokoo saa rönsyillä vapaasti. Kokkomainen vekkulius tekee vakavistakin aiheista helposti lähestyttäviä.

Tummempia sävyjä näyttelyyn tuovat Teemu Korpela ja mustavalkoisista guassimaalauksistaan tunnettu Anne Tompuri. Korpelan maalauksissa kauneuden rinnalle hiipii jotain häiritsevää ja hämmentävää, vääristyneitä muotoja ja ihmiskunnan mentaalisen historian pimeämpiä puolia. Tompuri virittää teoksiinsa herkemmän, melankolisen soinnin.

Tompurin teoksista voi tunnistaa Francisco de Goyan öiset pöllöt ja John Everett Millaisin kuvaaman Ophelian traagisen hahmon. Monumentaalinen Äiti-installaatio harsokankaisiin verhottuine naishahmoineen kytkeytyy vahvasti Tompurin omiin elämänvaiheisiin ja henkilökohtaisiin kokemuksiin. Hänen teostensa tumma dramatiikka korostaa valoa, valo luo toivoa ja toivo ruokkii elämää, mutta muistuttaa myös kauneuden väistämättömästä katoavuudesta.

Näyttelyyn on saatu valtionavustus Museovirastolta.

Avautumista juhlistetaan ilmaispäivänä la 7.11.

Kuvassa yksityiskohta Tuula Lehtisen teoksesta Nadetzhda, 2025, öljy kankaalle, 140×95 cm. Kuva: Jussi Palojärvi.